 |
 |
 |
          |
 |
7.5.2007 - Ensimmäinen oikea ulkoilupäiväni!
Nytpä se sitten vihdoin valkeni, nimittäin noiden inhottavien valjaiden perimmäinen tarkoitus. Kaikki niiden aiheuttamat ahdistus- ja velttouskohtaukseni, vikuroimispuuskani sekä muut toivottomat irtipääsy-yritykseni eivät sittenkään olleet turhaa kärsimystä, sillä eilen Lasiruutuoven takana olevan Pienen Pimeän Huoneen seinä avautui ihan uuteen maailmaan! Valjaani yhä häiritsivät hieman, mutta voi pojat sitä huumaa, kun astuin ovenedusmatolta kivetykselle! Se ei ollut enää yhtään kylmä, kuten silloin Valkoisen Kauden aikaan. Lähdin heti talsimaan kohti viheriötä ja kuuntelin lintujen kevätlauluja korvat höröllä. Aurinko lämmitti ihanasti, ja leppeä tuuli toi mielenkiintoisia uusia tuoksuja nenuuni. Sisällä olin käppäillyt aina lattialla ja matoilla, mutta nyt tassujeni alla tuntui monenlaista ihmeellistä ja epätasaistakin maata: röpelöistä sepeliä (jossa piti kävellä vähän varpasillaan), hienonhienoa hiekkaa (paljon hienompaa kuin veskissäni!), lämmintä kalliota (jossa oli myös hassua kutittavaa sammalta) ja tietysti houkuttelevan vihreää nurmikkoa (jota oli pakko maistaakin!)... Ja sitten näin niitä lintuja! Aivan käsittämättömän iso musta raakkujainen liihotti ylitseni oikein matalalla ja hitaasti, ihan kuin kiusatakseen minua! Säksätin sille vähän ja viskoin häntääni, mutta ei se tainnut huomata minua. Hieman pienempiä höyhensukkuloita kirmaili yläpuolellani myöskin, pitäen ihan kamalan hurmaavaa pulinaa ja liverrystä, ja niillekin ilmoitin olemassaolostani. Kun vähän tarkemmin aloin katselemaan korkeuksiin ja puiden latvoihin, huomasin lintuja joka paikassa! On se niin väärin, ettei minulla ole tuollaisia supertuuheita kainalokarvoja, joilla pystyy lentämään. Ihan suupalan kokoisiakin pikkulentiäisiä näin ja välillä ne uskalsivat istahtaa jopa tassuni päälle, mutta heti kun vähänkin liikahdin, ne katosivat pöristen ilmaan. Ihme sinänsä, sillä olen kuitenkin aikamoinen saalistaja ainakin sisätiloissa: heti, kun näen jossain pörriäisen tai muun liikkuvan pikkuotuksen, alan välittömästi maukua tosi lujaa, jolloin ihmiseni yleensä ryntäävät paikalle ja alkavat vimmatusti huitoa ilmaa. Tuo ihmisten hullu huitominen taitaa olla suuren saalistuslauluni ylistystä ja palvomista, sillä maukumiseni näköjään tainnuttaa jahdattavan otuksen! Ääntelysessioni päätteeksi saalis nimittäin yleensä putoaa lattialle ja saan hotkia sen suihini. Kommunikaatio meillä ihmisten kanssa pelaa myös toisinkin päin, sillä ihmiseni ilmoittavat heti myös minulle, mikäli löytävät jotain hyvää pikkusaalista (noilla saalisotuksilla on aika hassuja nimiä, kuten "mikätoion?!", "tuukattoo!", "hyiii!", "kissatänneheti!" ja "nopeestinopeesti!"). Ihmiseni kehuvat minua jo isoksi neidiksi, ja kyllä minun täytyy sellainen sitten ollakin, kun kerta minut ulkona nähnyt naapurin ihminenkin tunnisti minut heti birmaksi, vaikka perässäni laahaavan pitkän narun takia en voinutkaan kävellä ihan niin sirosti kuin hienon neidin kuuluisi... << Takaisin Najatuksiini |
||||
 |
||||