Nyt, kun ulkona alkaa viilentyä, meikä nukkuu kaiket päivät pieneen kerään käpertyneenä. Ihmiset yrittävät aina iltaisin aktivoida minua heittelemällä kaiken maailman paperitolloja ja palloja, mutta en jaksa niistä kauaa innostua, vaan mieluummin menen torkkumaan jomman kumman syliin. Tosin sitten, kun talosta sammuvat kaikki valot, kaivan heti esiin kaikki piilottamani lelut ja alan riehua niiden kanssa.

Iltojen pimetessä ihmiset ovat alkaneet myös lämmittää lempinukkumapaikkaani. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin kiivetä takan päälle pehmeälle patjalleni ja nukahtaa tulen huminaan. Olen siellä lämpöisessä pesässäni ihan nirvanassa, enkä meinaa millään herätä, vaikka kuulisin herkkukalarasian rahinaa tai naminappipurkin kolinaa.

Enää en ole käynyt ulkona niin paljoa, siellä on jo niin märkää ja kylmää. Sehän ei tietysti estä minua maukumasta eteisessä ja raapimasta ulko-ovea, sillä ulkona on yhä kaikkia outoja hajuja, joita mielelläni haistelisin. Ulkoilisin kuitenkin mieluummin jonkun ihmisen lämpöisessä sylissä, kuin käppäilisin itse märässä ruohossa.

Keittiön ikkunasta on ollut mielenkiintoista seurailla pihan tapahtumia. Joskus autotallin nurkkaa käy kihnuttamassa otukset, jotka näyttävät jotenkin tutuilta, mutta ne ovat kirjavia ja niillä on lyhyt karva. Ne kuitenkin kävelevät yhtä verkkaiseen tyyliin kuin minä, ja viuhtovat hännällään minut ikkunassa huomatessaan niinkuin minäkin nähdessäni ne.

Joka päivä ulkona näkyy jotain jännää. Tuuheahäntäiset pienet ruskeanharmaat otukset kiipeilevät puissa ja pomppivat maassa, isot mustavalkoiset hekottajalinnut hyppivät katolla, pikimustat liihottajat tonkivat lehtiä ja pikkutirpat rapistelevat välillä jopa ikkunalaudalla! Ja minulla on tähän luontodokumenttiin aitiopaikka keittiön verhojen rakosesta - siis jos vain olen hereillä ja jaksan vaivautua sinne asti...


<< Takaisin Najatuksiini